Tänä aamuna herättyäni kuuntelij’ jotta aiva niinku olis jyräänny. Koko kesänä ei oo ollu montaa ukkoosta ja epäälinki, jotta kuivaajalla koluutettihij’ jotaki. Mutta ku postia hakiesnani havaattiv’ välähryksen pimiällä länsitaivahalla, niin pakko s’oli uskua. Siinä vaihees s’oli vielä kaukana, mutta seittemän aikahan präiskääsi sitte kerraj’ johonki lähelle niij’ jotta isäntäki heräs. Tuumas vaij’ jott’ olis häv’ vähemmälläki heränny. Mä totesin puolestani, jott’ et s’olsi kumminkaa uskonu, jos m’olsin kertonu, jotta aamull’ oli ukkoonen. Se meni ylitte hyvin nopiasti itää kohti. Hetken satooki oikeer’ reippahasti, mutta aamupäivällä oj’ jo aurinkoki pilikistelly.

Mä tuon ny tännekki näitä sururunojani, jotta mä pääsen tästä asiasta yli. Täm’ on kirijootettu Sirkan kuolinyötä seuraavana yönä puoli viireltä:

Ajattelen sinua

Sateisina yön tunteina

minä ajattelen sinua.

Unen sijaan

tulevat kaipaus ja kyyneleet.

Sinua parempaa, viisaampaa

ja rakkaampaa sisarta

en olisi voinut toivoa.

Kiitos sinulle, siskokulta,

yhteisistä vuosista.

Tämä ikävä

ei lopu koskaan.